Vastaanottokeskuksissa työskentelevät hoitajat ottavat paljon yhteyttä meidän terveystiimiin, jota yhdessä THL:n kanssa ylläpidämme. Alkuterveystarkastukset, keuhkokuvat ja rokotukset ovat pääsääntöisesti saatu tehtyä. Välttämätön ja akuuttihoito askarruttaa: miten hammashoitoon pääsy onnistuu ja miten saamme neuvola- ja kouluterveyshoidon rullaamaan.

Työnjako eri terveydenhuollon toimijoiden kanssa toimii kuin tanssi joillakin paikkakunnilla ja toisissa paikoissa ”nämä eivät kuulu meille” -periaatteella. Pidän isona yhteistyöntuloksena sosiaali- ja terveysministeriön Kuntainfoa 1/2016, jossa kerrotaan turvapaikanhakijoiden oikeudesta terveydenhuoltoon. Alaikäiset saavat samat terveyspalvelut kuin kotikuntalaissa tarkoitetulla tavalla asuva henkilö.

Olen edelleen tosi innostunut ja koen, että tällä työllä on merkitystä, ja seuraukset näkyvät laajemminkin yhteiskunnassamme. Se, miten me kohtelemme heikompia ihmisiä yhteiskunnassamme, kertoo paljon meistä ihmisistä ja arvoistamme. Toivon, että ajattelisimme, miten toivoisin itseäni kohdeltavan hädän hetkellä.

Koeaikani kohta umpeutuu, ja on kehityskeskustelun ja tulevaisuuden suunnittelun aika. Olen uppoutunut työhön vauhdilla, verkostoitunut ja neuvotellut terveydenhuollon asioista sekä lukenut lakiperusteita ja tutkimuksia.

Pidän taukoa blogeissa nyt kevään myötä ja jatkoa seuraa sitten taas myöhemmin.

 

Päivin blogi lopettaa Sairaanhoitajat.fi-sivustolla. Kiitos Päiville mielenkiintoisista teksteistä!

Yllättäen tulikin uusi työpyyntö Maahanmuuttovirastoon. Kysyttiin, olenko kiinnostunut terveyden-huollosta turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksissa. No tietysti, unelmatyöni. Ja niin aloitin lokakuun lopussa uuden työn vastaanottoyksikössä.

Turvapaikanhakijoita tuli Suomeen 2014 noin 32 400. Saman vuoden aikana perustettiin noin 200 vastaanottoyksikköä. Alaikäisiä yksin tulleita oli noin 3000, ja heille perustettiin alaikäisyksiköitä myös ympäri Suomea.

Syksyn mittaan alaikäisiä tuli koko ajan lisää, joten työtahti on ollut kovaa. Resursseja on lisätty, tiloja on etsitty, ja uusia palveluntuottajia on tullut mukaan tuottamaan vastaanottopalveluja. Terveydenhoitajia ja sairaanhoitajia on vastaanottokeskuksissa jo noin 150.

He kartoittavat tartuntatautien esiintymistä, antavat rokotuksia ja tekevät alkuterveystarkastuksia. THL:n kansallisia ohjeita noudatetaan, ja teemme sovellusohjeita yhdessä THL:n lääkäreiden kanssa. Kaikenlaisia akuuttitilanteita on terveydenhuollossa koko ajan, ja niiden selvittely on moninaista. Akuutti- ja päivystysvastaanotoille mennään välttämättömän hoidon kriteerien myötä. Hammashoitoa tarvitaan, vauvoja syntyy, ja neuvola- sekä kouluterveys-palveluille on kysyntää. Alaikäisille eli alle 18-vuotiaille kuuluvat terveys- ja sosiaalipalvelut samoin perustein kuin kuntalaisille.

Työnkuvani on laaja, ja työskentelen mielenkiintoisen terveystiimin kanssa. Myös vastaanottoyksikköön on lisätty työntekijöitä ja aloitettu uudet tulosalueet. Sosiaali- ja terveydenhuollon lisäksi on turvallisuus-, alaikäis-, vapaaehtoisenpaluun-, atk-asiat sekä ihmiskauppa- ja haavoittuvien ihmisten asiat. Tilannekeskus perustettiin syyskuussa päivittämään kuvaa turvapaikkahakijoiden tilanteesta.

Maahanmuuttovirasto on sisäministeriön alainen, joten pohdittavaa riittää monesta eri näkökulmasta.

Uusi vuosi alkaa mielenkiintoisilla haasteilla ja muutoksilla. Syyskuussa sain SPR-valmiusjoukkolaisena viestin, että turvapaikanhakijoille perustetaan majoituspaikkoja ja tarvitaan työntekijöitä. Ilmoittaudun heti ja lähdin Haminaan perustamaan hätämajoitusyksikköä. Sain siihen virkavapaata. Ajattelin, että nyt maailman asiat ja ihmiset tulevat Suomeen, ja saan tehdä maailmalla oppimaani työtä Suomessa.

Sata miestä majoittui patjapaikoille Myllykosken entiseen vanhainkotiin järven rannalle. Meitä oli töissä pieni tiimi ja SPR-vapaaehtoisia. Kunnostimme taloa, teimme yhteistyötä erilaisten viranomaisten ja yhteistyökumppanien kanssa sekä talkootöitä yhdessä. Ostimme sängytkin ja vaatteita sekä kenkiä saatiin lahjoituksena.

Hoidimme terveyttä, sairautta ja hampaita. Turvapaikanhakijoilla oli paljon huolia, miten täällä Suomessa pärjää ja miten omaiset voivat. Kalastimme, kuljimme metsässä ja opiskelimme suomea.

Olimme myös asukastapaamisessa, sillä kaikki ihmiset paikkakunnalla eivät ymmärtäneet, miksi nämä ihmiset tänne tulivat. Alussa oli ollut mielenosoituskin, jossa vastustettiin asiaa. Kun paikalliset asukkaat tulivat tutustumaan ja puhuttiin yhdessä, niin hienoja yhteisiä asioita alkoi tapahtua. Esimerkiksi eläkkeellä oleva opettaja ilmoittautui kalakaveriksi ja yhteiset kalastusretket alkoivat. Jalkapallo- ja pingisseurat saivat uusia, jäseniä ja säännölliset harjoitukset aloitettiin.

Muutama vapaaehtoinen kertoi itse tulleensa pienenä evakkona rajan yli, ja he sanoivat, että on heidän vuoronsa auttaa. Kaikki, jotka aloittivat dialogin turvapaikanhakijan kanssa, yleensä jatkoivat yhteydenpitämistä ja tutustumista. Uusia työntekijöitä palkattiin ja monet saavat siitä uuden uran.

Kun lähdin, jäi tunne, että hommat ovat kesken, mutta tiesin jo että tulen tekemään samaa, mutta isommassa mittakaavassa.

 

 

 

Lokakuussa 2014 sain ilmoituksen, että kaksi alaikäistä turvapaikanhakijatyttöä on tullut Suomeen ilman vanhempia.  Käräjäoikeus antoi minulle määräyksen toimia heidän edustajanaan. Olen käynyt edustajan eli ns. edunvalvojan koulutuksen Helsingin Palmeniassa.  Hoidan alaikäisten lasten etuja ja asioita silloin,  kun he tulevat yksin, ilman huoltajaa turvapaikanhakijoina Suomeen. Näillä tytöillä on onneksi sukulainen, jonka luona he voivat asua, joten heidän ei tarvitse olla vastaanottokeskuksessa. Vanhemmat ovat kuolleet jo kauan aikaa sitten sodassa Kongossa.

Kun tapaamme ihastun heti tyttöihin. He ovat niin pieniä ja suloisia, mutta myös uteliaita ja valmiita aloittamaan elämän uudessa kotimaassaan. Molemmat ovat alle 10-vuotiaita.

Edustajan työ alkaa poliisikuulusteluista, jatkuu maahanmuuttoviraston kuulustelulla ja lääkärintarkastuksella. Viralliset asiat tulee saada kuntoon, jotta tyttöjen elämä helpottuu.

Sosiaalityöntekijä on mukana myös kotikäynneillä. Tammikuussa 2015 menemme yhdessä tyttöjen kanssa kouluun ilmoittautumaan. He aloittavat maahanmuuttajien valmistavan luokan. He eivät ole juuri koulua käyneetkään aikaisemmin.

Tapaamme tyttöjen kanssa säännöllisesti ja teemme retkiä. He ajavat pyörällä ja käymme leffassa sekä uimassa. He sanovat, että on hyvä, kun edustaja tutustuttaa heitä erilaisiin paikkoihin Suomessa ja opettaa, miten siellä ollaan ja miten asiat toimivat.

Muutaman kuukauden jälkeen tytöt alkavat puhua suomea eikä ranskan kielen tulkkia enää tarvita. Tytöt ovat iloisia ja innostuneita. He haluavat oppia kaiken uudesta kotimaastaan.  Minä saan olla heidän rinnallaan täysi-ikäisyyteen saakka, joten ehdimme touhuta monenlaisia asioita.

Olen kiinnostunut ihmisten vapaasta liikkuvuudesta maailmassa ja erityisesti Euroopassa Schengen-alueella. Ystäväni, jotka ovat tulleet Suomeen salakuljettajien matkassa turvapaikanhakijoiksi, ovat kertoneet tarinoitaan. Olemme yhdessä pähkäilleet myös tätä Suomen meininkiä ja sitä, miten tänne voi sopeutua ja saada työtä, jotta voi elättää perheensä.

Kun turvapaikkapäätös on tehty, alkaa kielikurssi ja sen myötä työharjoittelu. Siitä sopeutuminen etenee hyvin uuteen kotimaahan.

Olen törmännyt myös siihen tosiasiaan, että Helsingissä on yli 3000 paperitonta ihmistä, joilla ei ole mitään hakemusta eikä päätöstä siitä, että he ovat laillisesti Suomessa. He ovat ehkä hakeneet turvapaikkaa ja saatuaan kielteisen päätöksen, ovat jääneet ns. maan alle. Silloin elämä on pakoilua, pimeitä töitä ja nukkumapaikan etsimistä.

Kun poliisi saa kiinni, seuraa maastakarkoitus ja useamman vuoden maahantulokielto. Ihminen menettää koko tulevaisuutensa ja useimmiten myös kasvonsa sukulaistensa silmissä. He ovat laittaneet toivonsa tähän ihmiseen, joka on lähtenyt etsimään töitä ja toimeentuloa heille kaikille.

Toimin myös vapaaehtoisena sairaanhoitajana Global Health Clinicilla. Paperittomatkin ihmiset ovat sairaita ja tarvitsevat terveydenhoitoa, mikä on yksi ihmisen perusoikeuksista. Laki Suomessa ei tässä asiassa vielä mennyt läpi ja toivon, että se tulee pian uuteen käsittelyyn.

Klinikalla käy paljon potilaita erilaisine vaivoineen. Yksi lääkäri ja kolme hoitajaa sekä tulkkeja, joita tarvitaan eniten romanian ja bulgarian kieleen, ovat paikalla yhtenä iltana. Aika menee rivakasti, kun ihmiset saavat neuvoja ja lääkettä, jos niitä on. Muutama lähetekin kirjoitetaan päivystykseen.

Akuutti terveydenhuolto tulee turvata kaikille, joten päivystys ottaa heidät vastaan ilman henkilötunnusta. Silti kuulen puhetta siitä, että paperittomia kuolee kadulle, kun he eivät saa apua mistään. Diakonissalaitoksen ja Pakolaisneuvonnan paperittomien hankkeet ovat toimineet jo monta vuotta. Näyttää, ettei tilanne tässä asiassa ole helpottumassa. Ihmisille tulisi taata perusoikeudet kaikkialla maailmassa yhdenvertaisesti.

Sopeutuminen takaisin Suomeen alkoi, kun tulin Libanonin keikalta kesällä 2014. Samalla aloin etsiä uutta työtä. Olen ollut yli 10 vuotta eri maissa töissä humanitaarisilla kriisialueilla ja vaihtanut vakituisen työn ja elämän hanketyöhön ja pätkäsuhteisiin.

Sopeutuminen omaan kulttuuriin vaatii paljon, minkä olen huomannut ennenkin. Poikani on päättänyt olla Suomessa, maailman parhaassa Elias-koulussaan. Hän ilmoittaa 12-vuotiaan painokkuudella: ”mutsi, sä saat sit lähteä yksin seuraavaksi ulkomaankeikalle, mä en ainakaan tule mukaan enää.”, joten loukussa ollaan. En voi ajatellakaan, että jättäisin lapseni eri maahan. Olemme aina olleet lasten kanssa yhdessä maailmalla ja eläneet samaan elämää.

Ystäväni sanoivat minulle, että oletko yhtään ajatellut, että yli viisikymppisenä et saa enää töitä Suomessa. Vastasin, että en tosiaankaan ole ajatellut, sillä olen sairaanhoitaja. Kyllä sairaanhoitajille on aina töitä, eikä aina tarvitse aloittaa huipulta vaan perustyöstä.

Niinpä aloin etsimään ja sain psykiatrian poliklinikalta vuoden sijaisuuden sairaanhoitajana. Tuntui heti, että olen taas vanhassa kunnon työssä.

Kaksisuuntaiset mielialahäiriöpotilaat ovat olleet vuoden verran asiakkaitani ja olemme yhdessä pohtineet tämän sairauden erilaisia olomuotoja ja hoitovaihtoehtoja.  Hoito on mielestäni kehittynyt mm. lääkityksen osalta, kun vertaan sitä Kellokoskella viettämiini vuosiin 1980-luvulla. Myös terapiavaihtoehtoja on paljon enemmän.

Itsekin olen alkanut taas tekemään psykodynaamista terapiaa yksityisesti kriisiasiakkaiden kanssa. Tuntuu, että olen saanut päivitettyä osaamistani ja sopeutumiseni takaisin Suomeen on onnistunut työn kautta. Olen saanut jo vakituisen paikankin, sillä poliklinikalla arvostetaan laaja-alaista kokemusta.

On tullut elämänmuutos, mikään ei ole kuten ennen paitsi lapset. Avioliittokaan ei onnistunut eikä se vielä virallinen ollutkaan. Suomeen ei saanut edes vierailuviisumia oleskeluluvasta puhumattakaan. Hyvä näin, ainakin on kokeiltu ja tehty mitä voi. Mikään liitto ei voi toimia eri mantereilta käsin, joten olen ”sinkku viranomaisten tahdosta”.

Libanonin hanke minun osaltani tuli tehtyä, ja seitsemän kuukautta meni nopeasti. Nuorin lapseni sanoi painokkaasti, että äidin on oltava kotona, jotta hän saa käydä koulua Suomessa omassa koulussaan. Sitten tuli aika hakea uutta työtä. Joku tutuistani epäili, että näin vanhana on vaikeaa saada työtä ja vielä nainenkin. Mietin, että kyllä tähän asti sairaanhoitajana olen aina löytynyt työtä. Niin kävi nytkin. Hain erilaisia paikkoja ja kävin haastatteluissa. Pohdiskelin näitä Suomen työpaikkoja ja ajattelin, mitä Suomessa tekisin mieluiten: potilastyöstä, sairaanhoitajan perustyötä moniammatillisessa tiimissä.

Tärppäsi! Aloitin syyskuussa psykiatrian poliklinikalla erikoissairaanhoitajana. Työ tuntuu tutulta ja kotoiselta ja on paljon uuttakin asiaa. Potilaita on paljon, uusia tulee koko ajan ja kriisitilanteita syntyy, kun oireet pahenevat. Tiimi on upea, on niin paljon tietoa ja yhteistä kokemusta ja tutkimustietoakin hyödynnetään nykyisin hyvin.

Kun kerran asioita lähdettiin muuttamaan, niin muutimme vielä asuntoakin kaupungin toiselle laidalle meren ääreen. Se tuntuu myös hyvältä, sillä voin käveleksiä meren rannalla ja katsella maailmalle lähteviä laivoja.

 

Minä olen sydän syrjällään ystävieni puolesta sekä Jerusalemissa että Gazassa.

Ystäväni Azzam kirjoittaa Gazasta, että tulitauko on alkanut ja toistaiseksi se on pitänyt. Pitkästä aikaa on myös sähköä.

Terveydenhuoltohenkilökuntaa, YK:n työntekijöitä ja kokonaisia perheitä on kuollut, pyyhitty pois. Haavoittuneitta on vähintään 9806, joista 2979 lapsia. YK:n viimeisten lukujen mukaan kuolleita on ainakin 1948, joista 456 lapsia. Kuolleista ja haavoittuneista monet ovat naisia ja vanhuksia.

Konfliktin materiaaliset tuhot ovat mittavia: 71 000 ihmisen kodit on kokonaan tuhottu tai ne ovat pahasti vahingoittuneet. Lisäksi 13 sairaalaa, 24 terveyskeskusta ja 194 koulua sekä moskeijoita ja kirkkoja on tuhottu.
Miten tämän voisi ymmärtää? Miltä tämä tuntuu? Miksi tämä tapahtuu? Miksi kukaan ei tee mitään?

Kun vuonna 2009 menin Gazaan, muistan miltä tuntui nähdä Pohjois-Gaza pommituksen jäljiltä. Terveysklinikkamme oli maan tasalla, kuljin sen raunioilla ja keräilin palaneita sairaskertomuksia. Sairaalat olivat täynnä potilaita ja henkilökunta täysin uupunut. Silloinkin pommitettiin joka puolella, mutta tällä kertaa hävitys näyttää vielä pahemmalta.

Perustarpeista huolehtiminen on ensisijaista. Vesi ja ruoka ovat lopussa ja Gaza on ollut lähes täysin vailla sähköä. Kalastamaan ei pääse eikä pellolle uskalla mennä. Sairaalat ovat täynnä ja hoitotarvikkeet ovat lopussa.
Pelastakaa Lapset jakaa Gazassa päivittäistarvikkeita ja vettä ihmisille. Vauvoille ja lapsille on valmiina hoitopaketit ja ravintoa, joita voidaan toimittaa kriisin uhreille.

Pelastakaa Lapset tekee myös kansainvälisellä tasolla laajaa vaikuttamistyötä, jossa vaaditaan rauhanneuvottelujen jatkamista ja Gazan saarron purkamista. Me täällä Suomessa teemme oman osamme.

Israelin asettaman vuosia kestäneen saarron vuoksi Gazassa asuvat palestiinalaiset ovat raskaasti kärsineet työttömyydestä ja köyhyydestä jo ennen nykyisen kriisin eskaloitumista. Saarrolla on ollut vakavia seurauksia lasten ja perheiden hyvinvointiin.  Kestävä ratkaisu edellyttää saarron purkamista, jotta ihmiset ja tavarat pääsevät liikkumaan Gazaan ja sieltä ulos.

Epidemiasta tarvitaan oikeaa tietoa.

Ystäväni ja entinen työtoverini Liberiasta, Markku Vesikko, kysyy esityksessään helsinkiläisravintolassa: ”Kannattaako terveysvalistus aloittaa sanomalla, että kaikki kuolevat Ebolaan?” Kuunteleeko kukaan enää mitään sen jälkeen?

Ebola alkoi levitä maaliskuussa Guineassa, Länsi-Afrikassa. Nyt neljässä maassa: Guineassa, Liberiassa, Nigeriassa ja Sierra Leonessa on julistettu hätätila taudin vuoksi. Tauti on saanut nimensä Ebola-joesta Keski-Afrikassa, jossa se esiintyi ensimmäisen kerran 1970-luvulla. Tähän asti se on aina saatu hallintaan.  Nyt siihen on menehtynyt yli 2000 ihmistä.

Verenvuotokuumetaudin tekee erityisen vaaralliseksi se, että siihen ei ole lääkettä. Vain oireita voidaan hoitaa. Tauti tarttuu ruumiin nesteistä, ja se itää ja myös tartuttaa pitkään.  Alun perin taudin uskotaan siirtyneen ihmiseen lepakoista.

Kun olin töissä Länsi-Afrikassa, teimme töitä sekä Liberiassa että Sierra Leonessa ihmisten toimeentulon ja terveydenhuollon kehittämiseksi.  Nyt terveystyöntekijät eivät uskalla mennä töihin tartunnan pelosta ja klinikat on suljettu.  Tilanne on ihmisille todella vaikea, koska he eivät saa hoitoa muihinkaan trooppisiin vakaviin sairauksiin, kuten malariaan ja lapsille yleisiin ripuliin ja iho- ja hengitystieinfektioihin.  Koulut on suljettu, kaupat ovat kiinni ja ruokaa on vaikea saada. Ihmiset siellä eivät ymmärrä, että he eivät saa haudata omaisiaan ja viettää hautajaisia. Ruumiit poltetaan sairaaloissa. Osa ihmisistä on piilottanut sairastuneita, koska ihminen yleensä haluaa kuolla omaistensa ympäröimänä.

Ystäväni soittaa Monroviasta ja kertoo, että ulkonaliikkumiskielto on asetettu yöksi ja rajat on suljettu. Matkustaminen ulos maasta on vaikeaa.  Osa lentoyhtiöistä ei enää lennä näihin maihin. Turvallisuustilanne heikentyy ja ryöstöt ovat lisääntyneet. Alueen pitkä sotahistoria nopeuttaa tilanteen ajautumista kaaokseen.

Pelastakaa Lapset tekee alueella tärkeää valistustyötä, sillä oikeaa tietoa epidemiasta tarvitaan. Ihmisiä autetaan selviytymään taudista sekä toimeentulosta.  Keskitymme lasten ja perheiden auttamiseen.

Jatkokäytetty palstalta /sairaanhoitajalehti/blogit2/ -paivi.

Nuoria koulutettiin antamaan seksuaalivalistusta pakolaiskylissä.

Olen palannut Libanonista Suomeen toukokuun puolivälissä ja olen nyt töissä Pelastakaa Lasten keskustoimistolla Helsingissä. Hanke siellä jatkuu edelleen. Kerron tässä kokemuksiani Syyriaan pakolaisista.

Qubbyatissa Pohjois-Libanonissa kuului päivittäin pommitusten ääniä Syyriasta. Rajalle on vain 20 kilometriä. Tätä sotaa on kestänyt jo kolme vuotta.

Pakolaisia virtaa rajan yli päivittäin.  YK:n arvion mukaan Syyrian pakolaisia on Libanonissa jo yli miljoona. Libanonin oma väkiluku on 4,4 miljoonaa, ja maassa on muitakin pakolaisia.  Esimerkiksi palestiinalaisia arvioidaan siellä olevan noin 400 000. Joskus mietin, että mitä meillä Suomessa tapahtuisi jos miljoona ihmistä hakeutuisi tänne suojaan. Suomi on luvannut ottaa 500 Syyrian pakolaista, ja heille on kuntapaikkakin jo löytynyt. Olen siitä iloinen.

Helmikuusta toukokuulle olen ollut käynnistämässä Pelastakaa Lasten humanitaarista hanketta Libanonissa. Ulkoministeriön ja lahjoittajiemme rahoittama terveyshanke kohdistetaan nuoriin äiteihin ja vauvoihin, jotta he pääsisivät terveydenhuollon piiriin mm. synnyttämään ja lääkäriin kun lapsi tai äiti on kipeä.

Koulutamme nuoria vertaisohjaajiksi, jotka voivat mennä pakolaisten ja paikallisten asukkaiden yhteisöihin antamaan terveys- ja seksuaalivalistusta. Ensin tapaamme yhteisöjen johtajat ja vanhemmat, joiden kanssa keskustellaan ohjelman sisällöstä ja saadaan lupa keskustella heidän lastensa kanssa tästä kriittisestä aiheesta.

Nuoret itse ovat sitä mieltä, että he eivät halua mennä naimisiin tai tulla raskaaksi liian nuorena. He haluavat käydä koulua ja elättää kunniallisesti perheensä työtä tehden. Äidit sanovat, että heidän kulttuurissaan on vaikeaa puhua omille lapsille tästä asiasta. He antavat mielellään ohjaajillemme luvan toimia nuorten kanssa, koska he tietävät nyt sisällön ja näkevät, että nuorilla on hauskaa. Eräs poika totesi yhteisessä seminaarissamme, että tämä on se mitä yhteisömme tarvitsevat, jotta voimme kehittyä ja vanhemmat nyökyttelivät.

Sota-alueella työ on haasteellista ja tilanteet vaihtelevat nopeasti. Kokemuksesta tiedän, että jokainen paikka ja tilanne ovat erilaisia ja niihin pitää sopeutua joutavasti.  Toimistollamme on 130 työntekijää: libanonilaisia, syyrialaisia, palestiinalaisia, intialainen, sveitsiläinen, espanjalainen, englantilaisia, kanadalainen, italialainen ja nyt myös yksi suomalainen. Töitä tehdään kaikilla sektoreilla: majoitus, ruoka ja toimeentulo, lastensuojelu, lasten koulutus ja terveys. Kansainvälisellä Pelastakaa Lapsilla on neljä toimistoa Libanonissa ja yhteensä yli 200 työntekijää.

Toimintamme Qubbyatissa jatkuu edelleen aina syksyyn asti. Teemme kumppanuussopimuksen kahdelle terveysasemalle, niin että alle 18-vuotiaat pääsevät tutkimukseen ja hoitoon. Syyrialaisia ja libanonilaisia vertaisohjaajia tulee olemaan yhtensä kymmenen. Yhdessä nuorten ja vanhempien kanssa olemme istuttaneet puita kyliin ja on pohdittu seminaarissa nuorten tulevaisuutta. Teimme myös koko päivän retken kahden kilometrin korkuisille vuorille. Siellä ihastelimme maisemia Syyrian rajan yli aina Homs-järvelle asti.  Pojat osoittivat aluetta, josta ovat kotoisin. Se on ihan läheltä, mutta sinne ei voi mennä. Voiko koskaan – sitä emme tiedä.

https://www.sairaanhoitajaliitto.fi/@Bin/175297635/Muma.jpeg

Päivi Hieta Libanonissa.