On tullut elämänmuutos, mikään ei ole kuten ennen paitsi lapset. Avioliittokaan ei onnistunut eikä se vielä virallinen ollutkaan. Suomeen ei saanut edes vierailuviisumia oleskeluluvasta puhumattakaan. Hyvä näin, ainakin on kokeiltu ja tehty mitä voi. Mikään liitto ei voi toimia eri mantereilta käsin, joten olen ”sinkku viranomaisten tahdosta”.

Libanonin hanke minun osaltani tuli tehtyä, ja seitsemän kuukautta meni nopeasti. Nuorin lapseni sanoi painokkaasti, että äidin on oltava kotona, jotta hän saa käydä koulua Suomessa omassa koulussaan. Sitten tuli aika hakea uutta työtä. Joku tutuistani epäili, että näin vanhana on vaikeaa saada työtä ja vielä nainenkin. Mietin, että kyllä tähän asti sairaanhoitajana olen aina löytynyt työtä. Niin kävi nytkin. Hain erilaisia paikkoja ja kävin haastatteluissa. Pohdiskelin näitä Suomen työpaikkoja ja ajattelin, mitä Suomessa tekisin mieluiten: potilastyöstä, sairaanhoitajan perustyötä moniammatillisessa tiimissä.

Tärppäsi! Aloitin syyskuussa psykiatrian poliklinikalla erikoissairaanhoitajana. Työ tuntuu tutulta ja kotoiselta ja on paljon uuttakin asiaa. Potilaita on paljon, uusia tulee koko ajan ja kriisitilanteita syntyy, kun oireet pahenevat. Tiimi on upea, on niin paljon tietoa ja yhteistä kokemusta ja tutkimustietoakin hyödynnetään nykyisin hyvin.

Kun kerran asioita lähdettiin muuttamaan, niin muutimme vielä asuntoakin kaupungin toiselle laidalle meren ääreen. Se tuntuu myös hyvältä, sillä voin käveleksiä meren rannalla ja katsella maailmalle lähteviä laivoja.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.