Sopeutuminen takaisin Suomeen alkoi, kun tulin Libanonin keikalta kesällä 2014. Samalla aloin etsiä uutta työtä. Olen ollut yli 10 vuotta eri maissa töissä humanitaarisilla kriisialueilla ja vaihtanut vakituisen työn ja elämän hanketyöhön ja pätkäsuhteisiin.

Sopeutuminen omaan kulttuuriin vaatii paljon, minkä olen huomannut ennenkin. Poikani on päättänyt olla Suomessa, maailman parhaassa Elias-koulussaan. Hän ilmoittaa 12-vuotiaan painokkuudella: ”mutsi, sä saat sit lähteä yksin seuraavaksi ulkomaankeikalle, mä en ainakaan tule mukaan enää.”, joten loukussa ollaan. En voi ajatellakaan, että jättäisin lapseni eri maahan. Olemme aina olleet lasten kanssa yhdessä maailmalla ja eläneet samaan elämää.

Ystäväni sanoivat minulle, että oletko yhtään ajatellut, että yli viisikymppisenä et saa enää töitä Suomessa. Vastasin, että en tosiaankaan ole ajatellut, sillä olen sairaanhoitaja. Kyllä sairaanhoitajille on aina töitä, eikä aina tarvitse aloittaa huipulta vaan perustyöstä.

Niinpä aloin etsimään ja sain psykiatrian poliklinikalta vuoden sijaisuuden sairaanhoitajana. Tuntui heti, että olen taas vanhassa kunnon työssä.

Kaksisuuntaiset mielialahäiriöpotilaat ovat olleet vuoden verran asiakkaitani ja olemme yhdessä pohtineet tämän sairauden erilaisia olomuotoja ja hoitovaihtoehtoja.  Hoito on mielestäni kehittynyt mm. lääkityksen osalta, kun vertaan sitä Kellokoskella viettämiini vuosiin 1980-luvulla. Myös terapiavaihtoehtoja on paljon enemmän.

Itsekin olen alkanut taas tekemään psykodynaamista terapiaa yksityisesti kriisiasiakkaiden kanssa. Tuntuu, että olen saanut päivitettyä osaamistani ja sopeutumiseni takaisin Suomeen on onnistunut työn kautta. Olen saanut jo vakituisen paikankin, sillä poliklinikalla arvostetaan laaja-alaista kokemusta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.