Mennyt vuosi muutti kaiken.

Tuli täyteen puolipyöreitä. Vaihdoin tyttönimeni takaisin: Hieta, koska menin naimisiin liberialaisen poikaystäväni kanssa. Kävin sanomassa tahdon Gambiassa. Elämä muuttuu. Sitten kolmantena tuli vielä työpaikan muutos.

Olen nauttinut Suomen Pakolaisavun työstä Tukiverkko-hankkeessa ja olen oppinut paljon uusia asioita. Alaikäisiä turvapaikanhakijoita tulee Suomeen koko ajan, ja alaikäisyksiköt ovat ympäri Suomea.

Tukiverkko jatkaa toimintaa vielä vuoden ERF-rahoituksella. Tavoite hankkeen mallinnuksesta toteutuu. Siitä on esitys Sairaanhoitapäivillä 29. maaliskuuta. Tavoitteena on, että Tukiverkko voittaa 500€ parhaasta workshopista!  Tukiverkosta on muodostunut psykososiaalinen ohjattu ryhmämuotoinen vertaistukiohjelma.

Uuteen työpaikkaani matkustan pian. Maailmassa on tällä hetkellä pakolaisia enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Syyriasta heitä on lähtenyt 2,4 miljoonaa sotaa pakoon. 1 miljoona on Libanonissa, jossa on asukkaita 4,4 miljoonaa. Pääsen Libanoniin terveyshankkeeseen tekemään töitä Pelastakaa lapsille. Olen uuden edessä nöyränä oppimaan.

Vertaa Heinolan pakolaislukuun 100. Suurin luki ikänä Suomen kunnassa!

Maahanmuuttoviraston tiedote viime syksyltä kertoo, että Siuntion alaikäisyksikkö lakkautetaan keväällä. Yksikköä on ylläpitänyt Suomen Punainen Risti, ja sopimus sen kanssa on irtisanottu.

Irtisanomisaika on huhtikuun loppuun asti. Siuntion ryhmäkodissa ja tukiasumisyksikössä on 28 paikkaa ilman huoltajaa tulleille alaikäisille turvapaikanhakijoille. Siellä on myös 20 paikkaa erityistä tukea tarvitseville perheille.

Lakkauttamisen syyksi kerrotaan, että alaikäisiä turvapaikanhakijoita tulee vähemmän Suomeen ja että alaikäisyksiköt ovat olleet vajaakäytössä. Lakkauttamisen jälkeen alaikäisille turvapaikanhakijoille jää 112 majoituspaikkaa.

Olemme Tukiverkossa ja lasten kanssa tyrmistyneitä. Koko alaikäisyksikkö reagoi voimakkaasti muutostilanteeseen. Kaikki lapset siirtyvät muihin yksiköihin ympäri Suomea, ja ohjaajat jäävät ilman työtä.

Turvapaikkapäätöksiä nopeutetaan, mutta useat prosessit ovat vielä kesken kuten myös valitukset kielteisistä turvapaikkapäätöksistä. Tukiverkko jatkaa toimintaansa yhteistyössä Siuntion kanssa niin kauan kuin siellä on lapsia.
Lapset toivovat, että heidän kanssaan ollaan ja järjestetään juhlia yhdessä Espoon yksikön kanssa. Alamme suunnitella yhteistä leiriä tammikuulle ennen kuin kaikki lapset siirtyvät.

Lapset haluavat käydä läpi omalla kielellään ohjaajien kanssa tilannettaan ja tulevaisuuttaan. Muutosta on ollut paljon heidän elämässään, ja taas tulee uusi yllättävä tapahtuma, johon pitää sopeutua. Tukiverkon ohjaajat elävät yhdessä lasten kanssa muutostilannetta. He tarvitsevat myös valmennusta ja tukea, jotta kaikki voivat sopeutua muuttuneeseen tilanteeseen mahdollisimman hyvin.

Tyttö istuu patjalla, joka on lattialla pienessä yksiössä. Hän on juuri saanut turvapaikan Suomesta ja kuntapaikan Helsingistä.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että hän on yksin. Hän on muuttanut alaikäisyksiköstä pois juuri ennen joulunpyhiä.

Tukiverkon ohjaajat käyvät häntä tapaamassa varmistaakseen, että kaikki on hyvin jouluksi.

Katselemme yhdessä asuntoa. Onneksi kaikilla alaikäisillä on edustaja, joka on jo tehnyt ostoksia tytön kanssa. Sosiaalitoimi on antanut rahaa ostoksiin ja ruokaan. Hänellä on vähän astioita, sohva, pöytä ja mikroaaltouuni. Naruilla toimivia säleverhoja on vaikea ymmärtää ja hän toivoo saavansa tavalliset kangasverhot. On hyvä, että asunto on ylemmässä kerroksessa, se tuntuu turvallisesta.

Alue, jolla hän asuu, on uusi ja outo tytölle. Siksi lähdemme yhdessä ulos kävelemään tutkiaksemme ympäristöä.  Tyttö haluaa tietää kaupat. Akuuttitilanteena on pienestä vessasta lattialle valuvat suihkuvedet. Täytyy löytää hänelle siihen avuksi lattialasta.

Jouluksi on tulossa kaveri kylään ja hänellä on mahdollisuus mennä seurakuntansa joulujuhlaan. Ilman perhettä alaikäisenä elämä Suomessa vaatii yhteisöä, johon kuulua. Tarvitaan myös paikkoja, joissa voi kokea olevansa turvassa ja jonkun joka ymmärtää vielä puutteellista suomen kieltä.

Tammikuussa kun kaikki taas toimii, palaamme asiaan. Silloin hankimme yhdessä tarvittavat asiat asuntoon, niin että se alkaa tuntua omalta kodilta. Nyt laitamme pöydälle joulukukan ja toivotamme hänelle joulurauhaa.

Jatkokäytetty palstalta /sairaanhoitajalehti/blogit2/ -paivi.

Kuten kerroin jo aikaisemmin blogissani, Tukiverkon ohjaajaa Mohamedia kohdeltiin huonosti lentokentällä kesäkuussa.

Hän ei päässyt lentokoneeseen, kun matkustusasiakirjoja selvitettiin ja selvitettiin.

Olemme käyneet asiaa läpi moneen kertaan, eikä asiakirjoissa ollut mitään vikaa. Lufthansa palautti lippurahaakin, mutta perhe jäi näkemättä. Äitikin oli sanonut, että se on huono enne, kun ei pääse edes lentokoneeseen, joten voi olla tarkoitus, että ei matkusteta lainkaan.

Laitoimme asian eteenpäin vähemmistövaltuutetulle tutkittavaksi. Lokakuussa saimme vastauksen sekä puhelimitse että kirjallisena.

Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet esittää seuraavaa: ”Swissportin ja Lufthansan on vastaavien tilanteiden ehkäisemiseksi hyvä arvioida asiakaspalvelunsa toimivuutta, jotta jatkossa mahdollisesti vastaavat tilanteet hoituisivat niin, ettei ulkomaalaistaustaisille asiakkaille syntyisi kokemusta syrjivästä kohtelusta etnisen alkuperänsä perusteella.”

Mohamedin kanssa toteamme, että asia on nyt loppuun käsitelty. Loma perheen kanssa on vaihtumassa perheenyhdistämishaastatteluihin Suomen suurlähetystössä. Hakemukset on täytetty ja Maahanmuuttovirasto on neuvonut myös asiassa hyvin. Lakimiestäkin on syytä konsultoida. Olemme toiveikkaita, että perhe voitaisiin yhdistää ja normaali elämä Suomessa voisi alkaa.

Olemme ihmetelleet nuorten ja ohjaajien kanssa, miten saamme avattua pankkitilin turvapaikanhakijalle tai jo Suomesta turvapaikan saaneelle.

Koska nuoret voivat odottaa turvapaikkapäätöstä parikin vuotta, monet heistä menevät töihin jo odotusaikana. Varsinkin he, jotka täyttävät 18 vuotta, ovat valmiita tekemään töitä.  Kaikki haluavat hankkia toimeentulonsa itse.

Töitä on tarjolla esimerkiksi postinjakelussa ja siivouksessa. Mikään työnantaja ei kuitenkaan maksa palkkaa enää käteisenä, vaan ainoastaan pankkitilille. Sosiaalitoimistokin maksaa etuudet mieluummin pankkitilille tai antaa maksusitoumuksen, kun on tietyn tavaran ostamisesta kysymys.

Menimme Hakaniemen Aktiaan parin ohjaajan kanssa, ja juuri 18 vuotta täyttänyt nuori oli mukanamme avaamassa ensimmäistä pankkitiliään. Jos hänellä ei ole henkilötunnusta, ei pankin järjestelmään saa avattua tiliä. Hänellä on henkilötunnus, koska hän on saanut turvapaikan ja kuntapaikan Helsingistä. Mutta passia hänellä ei vielä ole, ja siitä jää tällä kerralla kiinni pankkitilin avaaminen.

Kun maahanmuuttovirasto lähettää hänen passinsa, menemme uudestaan pankkiin avaamaan tiliä. Kaikki hakemukset täytettiin jo viime kerralla.  Nyt tiliä ei saa, koska ei ole Suomen kansalainen. Kansalaisuutta voi hakea Suomesta, kun on asunut täällä viisi vuotta. Miten voi olla niin kauan ilman pankkitiliä? Menimme Itäkeskukseen Nordeaan, sama juttu, pitää olla kansalaisuus. Olemme epätoivoisia jo koko sakki.

Päätämme vielä kokeilla Hakaniemen Osuuspankkia ja nyt tärppää, passilla aukeaa pankkitili ja laskuautomaatti. Raja tulee vastaan verkkopankissa, sillä sitä ei saa kuin Suomen kansalainen, muukalaispassi ei riitä siihen. Nyt nuori kuitenkin voi saada etuudet ja palkat omalle tilille. Huokaisemme kaikki!

Jatkokäytetty palstalta /sairaanhoitajalehti/blogit2/ -paivi.

 

Mikä voisi olla enemmän lapsen edun mukaista kuin elämä Suomessa oman perheen kanssa?

Alaikäiset turvapaikanhakijat tulevat Suomeen ilman perhettä, joten he tarvitsevat edustajan, joka valvoo lapsen etua. Alaikäisyksikkö esittää edustajan määräämistä käräjäoikeudelle silloin kun lapsi tulee maahan. Kun käräjäoikeuden tulee päätös, edustaja alkaa huolehtia lapsen asioista, jotka koskevat maahantulokuulustelua, turvapaikkapuhuttelua ja mm. lapsen asumiseen, terveyteen liittyviä asioita.

Viime vuonna alaikäisiä turvapaikanhakijoita tuli Suomeen 167. Suurin määrä on ollut vuonna 2008, jolloin tuli 706 alaikäistä, ja vuonna 2009 myös tuli 544. Sen jälkeen on näyttänyt siltä, että hakijoiden määrä on vakiintunut 200:n paikkeille. Kun vertaa lukuja muihin maihin, esimerkiksi Ruotsiin, on määrä surkean pieni. Syyrian pakolaisia on hakeutunut Ruotsiin 11 000 ja Suomeen vain 300 UNHRC tilastojen mukaan. Mielestäni meille voisi hakeutua juuri alaikäisiä enemmänkin.

Nuorimmat turvapaikanhakijat Tukiverkon ryhmissä ovat 11-vuotiaita, mutta hakijoiden joukossa on vauvojakin. Lapset tulevat yleensä salakuljettajien mukana.

Euroopan pakolaisrahasto on rahoittanut edustajakoulutuksen Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian kanssa. Tukiverkosta laitoimme hakemukset, ja meistä kaksi pääsi mukaan. Koska koulutusta ei ole ennen järjestetty, oli hakijoita paljon ja myös heitä, jotka jo toimivat edustajina. Koulutus on ollut oikein mielenkiintoinen ja tarpeellinen.

Turvapaikanhakijan laillinen asema on heikko ilman edustajaa. Tärkeää on olla puhutteluissa mukana ja järjestää laillista apua lapselle, jotta hän saa lapsen edun mukaisia päätöksiä turvapaikkaan ja perheenyhdistämiseen liittyen. On valitettavaa, että viime vuosien aikana Suomeen ei ole juuri lainkaan yhdistetty perheitä. Turvapaikan tai kansainvälisen suojelun perusteella oleskeluluvan saaneet alaikäisetkin jäävät Suomeen yksin ilman perhettään. Mikä voisi olla enemmän lapsen edun mukaista kuin elämä Suomessa oman perheen kanssa?

Alaikäiset turvapaikanhakijat kohtasivat jalkapallomatsissa.

Olemme kaikkien alaikäisten turvapaikanhakijoiden kanssa Barona-areenalla Tapiolassa, Espoossa.  On ilo katsoa kun lapset tulevat yhteen kahdesta eri alaikäisyksiköstä. He eivät tapaa toisiaan niin usein. Tällä hetkellä turvapaikkaa odottaa 29 lasta. Riemukkaasti he tervehtivät ohjaajia ja he toisiaan, on juhlan tuntua. Mutta tämän tapahtuman aihe on jalkapallo.

Jalkapallon pelaajayhdistys ja maahanmuuttovirasto ovat järjestäneet tämän tapahtuman: Jalkapallo kuuluu kaikille. Meidät ohjataan areenalle sisään ja näemme kuinka jääkiekkoa harjoitellaan, nuoret sitä ihmettelevät. Sitten esiin astuu kuuluisa jalkapalloilija Hannu Tihinen, joka toimii meille Pelaajayhdistyksen puitteissa isäntänä.

Nuoret asettuvat omankielisten ohjaajien kylkeen ja Hannu puhuu suomeksi ja englanniksi. Hän kertoilee mukavasti omasta peliurastaan ja siitä millaista on asua eri puolilla maailmaa. Pian löytyy yhteinen sävel nuorten kanssa ja jalkapallo kiinnostaa kaikkia. Näemme videoita maailman parhaista pelaajista ja he kertovat kokemuksia siitä, kun heihin on suhtauduttu rasistisesti ja siitä mitä sille voi tehdä. Videoissa nostetaan iso punainen kortti rasismille.  Sitten saamme äänestää maailman parhaita pelaajia ja kaikki lapset saavat eväskassin.

Sitten päästään pääasiaan eli pelaamaan jalkapalloa. Hannu aloittaa lämmittelyharjoitukset ja kaikki lapset, myös tytöt, osallistuvat.  Matsissa on vastakkain Siuntion ja Espoon alaikäisyksiköt ja ohjaajatkin mukana.

Ottelua katsomaan saapuu myös Palloliiton puheenjohtaja. Hänen kanssaan keskustelemme turvapaikanhakijoista ja ehkä tulevista jalkapallotähdistä.  Puhumme siitä, miten turvapaikan odottaminen kestää pitkään ja että pojat ja tytötkin haluavat harrastaa odotusaikanaan jalkapalloa. Osa seuroista ei ole halunnut ottaa turvapaikanhakijanuoria pelaamaan, sillä heillä ei ole vielä henkilötunnusta. Palloliitto kuitenkin lupaa auttaa pelaajien rekisteröinnissä. Toivomme niin käyvän, sillä jalkapallo on hyvä keino purkaa stressiä ja saada elämään vähän iloa pitkän odotuksen aikana.

Pakolaisten odotuksesta on lisää tietoa Suomen Pakolaisavun sivulla: www.pakolaisapu.fi/odotus

Jatkokäytetty palstalta /sairaanhoitajalehti/blogit2/ -paivi.

 

Tukiverkon ohjaajaa ei päästetty lentokoneeseen, vaikka kaikki paperit olivat kunnossa.

Tukiverkon ohjaaja oli menossa tapaamaan perhettään Afrikan maahan pitkästä aikaa. Siitä lähtien kun hän oli hakenut turvapaikkaa, odottanut päätöstä, etsinyt asuntoa, tehnyt töitä ja yrittänyt hakea perheenyhdistämistä, hän ei ole nähnyt tytärtään eikä muitakaan sukulaisiaan. Hän sanoi, että on niin ikävä, että hän järjestää loman heidän luokseen johonkin toiseen maahan, jossa heidän on turvallista tavata. Nyt kun hän on saanut oleskeluluvan, hän voi hakea passia.

Hän teki tämän kaiken ja sai asunnonkin vuokralle Suomesta, jotta on hyvä sitten palata kotiin reissusta. Matkatoimistosta hän osti lipun ja toinen ohjaajamme vei hänet lentokentälle. Lähettelimme tekstareita; siunausta ja hyvää matkaa. Meni pari päivää ja ajattelin, että hän ei ehdi vastaamaan, kun on nyt vihdoinkin päässyt perheensä luo. Kuinkas sitten kävikään! Hän soittaa minulle ja minä vastaan iloisena kuulostellen valtameren aaltoja kenties. Sitten hän sanoo, että olen täällä Helsingissä.

Hän kertoo, että ei päässyt check-in-tiskiä pidemmälle, kun hänet käännytettiin takaisin. Hän ei edes matkalaukkua saanut sisään, kun matka jo tyssäsi. Lufthansan lennon oli myynyt matkatoimisto. Check-in-tiskillä Lufthansalla on palkattuna Swissport-firmalta työntekijät. Nuori nainen oli seisottanut ohjaajaamme tiskillä kaksi tuntia, eikä hän päässyt koneeseen. Ylimielinen ja epämiellyttävä käytös ja selostukset olivat jättäneet hänelle epäselväksi sen, miksi hän ei pääse koneeseen. Mitään virkailijaa tai poliisia ei tullut paikalle, virkailija oli vain sanonut, että matkustusasiakirjat eivät ole kunnossa.

Seuraavana päivänä hän meni poliisille, joka on myöntänyt passin, kysymään, mikä siinä on vikana. Ei ole vikaa, sanottiin. Hän meni saman tien maahanmuuttovirastoon kysymään onko oleskeluluvassa jotain ongelmaa kun hän ei saa matkustaa. Ei ole vikaa, sanottiin. Hän otti yhteyttää kohdemaan lähetystöön ja pyysi heitä vielä lähettämään kirjeen, että hän saa tulla sinne, kun aikaisemmin oli sanottu, että viisumia ei tarvita.

Sitten kerrottiin, että hänen täytyy ostaa uusi lippu uudestaan, eikä mitään voida palauttaa hänelle, koska vika ei ole kenenkään. Silloin päätimme täällä Pakolaisavussa alkaa selvittää tätä asiaa perin pohjin. Soitimme Lufthansaan, soitimme matkatoimistoon, soitimme Finavian lentokenttäinfoon, soitimme Swissportin päälliköille, soitimme rajavartiostoon, soitimme vähemmistövaltuutetulle, kohdemaan lähetystöön ja kysyimme kenen on vastuu ja mitä voi tehdä, että henkilö pääsee tapaamaan perhettään.

Lufthansan asiakaspalvelussa meitä palloteltiin henkilöltä toiselle, puhuttiin rumasti ja lopulta suljettiin puhelin korvaamme. Emme päässeet keskustelemaan Lufthansan emmekä Swissportin esimiesten kanssa. Emme saaneet vastausta. Lopulta Lufthansa sulki puhelimen korvaamme eivätkä vastanneet enää puheluihimme. Olimme tyrmistyneitä. On kysymys ihmisten yhdenvertaisuudesta ja siitä, miten se toteutuu päivittäisessä työssä.

Asia eteni niin, että kaikkien selvittelyjen jälkeen ohjaajamme sai matkalippurahoista osan takaisin. Hän kokee olevansa vankilassa Schengen-alueella. Sen ulkopuolella oleva perhe ei saa matkustaa myöskään tänne. Montako vuotta on odotettava perheen yhdistämistä?

Vähemmistövaltuutettu on ottanut tapauksen käsittelyyn.

Tukiverkon nuoret ovat toivoneet retkeä Linnanmäelle koko talven ja olemme sanoneet, että voi, voi kun se on niin kallista.

Yllättäen toiveemme toteutui, kun saimme hyvän yhteistyötarjouksen Linnanmäeltä ja rannekkeisiin tuntuvan alennuksen.

Olemme ohjaajien kanssa nuoria vastassa Pasilan asemalla. Ohjaajamme kertovat, että hekään eivät ole koskaan olleet Linnanmäen laitteissa. Nuoret ryntäävät junasta ja kaikkia jännittää selvästi. Vaihdellaan kuulumisia ja sovitaan säännöt tämän päivän retkelle. Lähdemme kävelemään Linnanmäkeä kohti mukavasti rupatellen ja eväitä mukana kantaen.

Juttelen uuden turvanpaikanhakijan kanssa, ja hän kertoo vainotuksi tulemisesta Sri Lankassa. Kerron, että olin siellä tsunamitöissä sisällissodan voimistuessa etelän ja pohjoisen välillä. Kerron, missä kaupungeissa olin tamilialueella ja minkälaista oli checkpointeilla kulkiessani.

Nuorelle on yllätys, että olen ollut hänen maassaan, ja hän alkaa kertoa tarinaansa. Perhe on jäänyt epämääräisiin oloihin sinne, ja hän on nyt yksin täällä. Omassa maassaan hän ei pääse kouluun eikä ole koskaan ollut mahdollista oppia lukemaan omalla äidinkielellä.

Nuoret käyttävät aikansa tehokkaasti laitteissa, joista monet ovat liian pelottavia edes kokeiltavaksi. Ohjaajat ovat heidän mukanaan samalla jutustellen nuorten elämän asioista. Joukossa on myös muutama jo 18 vuotta täyttänyt, jotka ovat siirtyneet alaikäisten turvapaikanhakijoiden ryhmäkodeista omiin asuntoihinsa. Nuoremmilla on paljon kysyttävää heiltä, ja jo itsenäistyneiltä tulee neuvoja miten tässä elämässä selvitään Suomessa.

Väsyneenä, mutta onnellisena laahustamme rupatellen ja jäätelöä syöden takaisin Pasilan asemalle. Nuoret ovat nälkäisiä, ja osalla on ramadanpaasto meneillään, joten he saavat syödä kuin vasta kello 22.30 – 2:00. Vaihdamme kokemuksia siitä, millaista on pitää kuukauden paasto ja syödä vain yöllä. Uskonnon kannalta asia on kuitenkin niin tärkeä, että niin pitää joka vuosi tehdä.

Tukiverkon ohjaaja Feriba on ollut Suomessa jo 20 vuotta. Hän on ollut Suomen kansalainen jo monta vuotta.

Hänen viidestä lapsestaan kaksi nuorinta on syntynyt täällä, yksi Venäjällä ja kaksi vanhinta Afganistanissa. Hän on eronnut, itsenäinen nainen sekä kolmen lapsenlapsen isoäiti.

Feriba kertoo, että elämä Afganistanissa oli kovaa. Hänen vanhempansa erosivat, kun hän oli neljä vuotta ja sisko kaksi. Paikallisen lain mukaan avioerossa vanhin lapsi menee isälle ja nuorin äidille, niin tapahtui myös heidän perheessään. Äitiä Feriba ei tavannut enää eikä siskoakaan.

Paikallisen tavan mukaan hän joutui naimisiin 14-vuotiaana. Hänen ensimmäiset lapsensa syntyivät kun hän oli 15-ja 17-vuotias. Feriba sanoo, että silloin olisin tarvinnut kipeästi äitiä kertomaan vauvojen synnytyksestä ja hoidosta, mutta häneen ei ollut mitään yhteyttä. Afganistanin vaikean tilanteen vuoksi Feriba lähti aviomiehensä kanssa Venäjälle, jossa he olivat viisi vuotta. 1994 he tulivat turvapaikanhakijoina Suomeen.

Koska mies on aina ollut väkivaltainen, ei se täälläkään muuttunut. Lapset olivat jo niin isoja, että he alkoivat puuttua pahoinpitelyyn ja kannustivat äitiä eroamaan. Eräänä iltana oma lapsi soitti poliisit ja Feriba lähti kahden nuorimman kanssa turvakotiin. Viimein hän erosi vuonna 2008. Elämä on nyt rauhallista ja itsenäistä omien lasten ja heidän lastenlastensa kanssa. Tukiverkon ohjaajana hän on toiminut paljon ja on nyt saanut uuden työpaikan kaupungilta. ”Toivon omaa elämää, jossa saan itse päättää asioista ja tukea läheisiäni”, hän sanoo.

Suomessa hän alkoi uudestaan kysellä äidistään ja sai häneen kontaktin Facebookin ja serkun kautta neljä vuotta sitten. Hän matkusti heti äitiä tapaamaan Afganistaniin: ”Nukuin kuukauden äitini sylissä, koska hän ollut niin kauan pois elämästäni.” Äiti on nyt 68-vuotias ja sairas. Feriba haluaa auttaa häntä sairaalamaksuissa ja elämässä muutenkin. Äiti oli mennyt uusiin naimisiin ja saanut lisää lapsia ja asuu edelleen Afganistanissa.